Olen lähdössä kesän toiselle riparille, edellisen leirin päättymisestä on viikko ja nyt taas uutta putkeen vain uusien nuorten kanssa. Tänä kesänä työvuorolistassani lukee kolme riparia, niiden konfirmaatiot ja yhdet kesäseurat jossainpäin Kuopiota - olen lähinnä siis leirityöläinen. Kesän ensimmäinen leirini oli monella tavalla vaikuttava: lukuisia keskusteluja, opettamisen opettelua, itsensä voittamista pienissä ja isommissakin jutuissa...
Kuitenkin leiri sai minut pohtimaan erityisesti, millaisen kuvan ja kokemuksen haluan rippilapsilleni välittää seurakunnasta. Riparilla olevia karitsaisia, isosia ja ohjaajia voisi ajatella miniseurakuntana: joukkoon mahtuu monenlaista tallustelijaa ja kyselijää aivan niin kuin seurakunnassa yleensäkin. Toiset tulevat paremmin toimeen keskenään kuin toiset, pääsemme opettelemaan lähimmäisyyttä aidoimmillaan - toimeen pitää tulla, vaikkei olisikaan aina samaa mieltä kaikesta. Perinteisesti tyttölapset heräävät kamalan aikaisin laittelemaan sotamaalauksiaan kuntoon, kehittelevät draamaa keskenään ja lähettelevät merkitseviä katseita toisilleen, kun taas pojat suihkuttelevat sitä-tiettyä-hajustetta toistensa huoneisiin, piereskelevät kilpaa ja tietenkin kilpailevat tiettyjen tyttöjen huomiosta. Niinhän me aikuisetkin toisinaan, mutta maailmamme ei ole enää samanlainen kuin nuorena - olemme menettäneet osan kiihkeydestämme ja ainakin toivottavasti havaitsemme, etteivät asiat ole joko-tai, vaan enemmän sekä-että. Mielenkiintoisinta ripariseurakunnassa on, että meidät on viskattu yhteen ikään kuin kokeena, millainen sinfonia, tanssibiisi, jytä, rockballadi tai mitä-ikinä-musaa näistä soittimista tulee.
Millaisen kuvan näille nuorille sitten haluaisin välittää seurakunnasta? Voisin kertoa kannustavasta yhteisöstä, jossa kaikki kukat saavat kukkia ja jokainen voi loistaa omilla lahjoillaan. Haluaisin välittää tunnetta turvasatamasta, jonne rantautua levähtämään myrskyjen aikaan, ja joka tarjoaa ankkurin lailla jotain, millä kiinnittyä kestävään pohjaan. Voisin tarjota Jeesus-laastaria tai -teippiä, joka korjaa kaikki haavat ja hajonneet paikat valtavalla rakkaudella. Mutta silloin en puhuisi todellisuudesta, vaan unelmasta, josta voimme ammentaa murusia hetkittäin...seurakunta koostuu syntisistä, mutta armahdetuista ihmisistä. Valitettavasti se voi tarjotakin laastarin sijaan veistä aukomaan haavoja, toisinaan turvasatamaankin pääsevät hyökyaallot, eivätkä kaikki kukat saa kukkia vapaasti ja kateelliset ihmiset yrittävätkin himmentää loistetta kannustamisen sijasta. Seurakunta yhteisönä ei ole vain auvoista iloa, onnea ja hyvän jakamista, vaan ihmisyyden raadollisuus näyttäytyy myös uskovien joukossa.
Silti seurakunta edustaa minulle toivoa siitä kaikesta hyvästä, mitä Kristuksen ruumis voi saada aikaan - me olemme Kristuksen ruumis ja siksi yhtä. Ehkä keskitynkin olemaan omana itsenäni hyvine ja huonoine puolineni käyntikorttina seurakuntaan, ja kannustan lähelläni olevia elämään rohkeasti sekä luottamaan Herran huolenpitoon. JA olemaan osa minulle rakasta yhteisöä - niin paikallisesti kotona kuin maailmanlaajuisestikin.
Tämä blogaus on osa haastetta, jossa kirjoitamme opiskelukavereiden kanssa yhdessä sovitusta aiheesta kukin omasta näkökulmastamme. Joten käypä kattelemassa, kuinka teologiset toverit ovat pohdiskelleet blogeissaan seurakuntaa.
