Toista sua ei milloinkaan

Ihanaa ystävänpäivää sinulle, ystäväni! 

"Kaunis pieni ihminen,

sä olet ainutlaatuinen.

Mitä vastaan tuleekaan,

toista sua ei milloinkaan."

Mikä teologi?

Olen lähes koko opiskeluaikani miettinyt, millainen teologi haluan olla ja olen. Joskus, kun on nuorten aikuisten kokoontumisissa pitänyt esitellä itsensä, olen pilke silmäkulmassa kertonut olevani teologianopiskelija ja häpeäväni sitä. Vähän kuin AA-kerhossa: "Hei, olen Anu ja opiskelen teologiaa..." Opiskelun alkuvaiheessa olin kovin tietoinen ja ehkä hieman ylpeäkin siitä, että opiskelen teologiaa. Sitten tapahtui elämä ja suhteeni opiskeluun muuttui: opiskelusta tuli vain väline päästä tavoitteeseen. Teologia ei ole minulle enää merkityksellistä vain teologian itsensä vuoksi.

Opiskelen teologiaa, koska haluan papiksi. Olen täällä viidettä vuotta: pelkään epäonnistuvani haaveessani valmistua papiksi; koen vierautta "omieni", teologien, joukossa; en korosta oppineisuutta; kiintopisteeni on ennen kaikkea elämässä; haluan puhua Jumalasta, kertoa siitä ydinsanomasta - armosta. Teologi on kuka tahansa. Teologi ei ole Jumalasta seuraava, eikä edes sitäseuraava. Teologi on Jumalan orja ja ihmisten palvelija. Teologi ei ole pyhempi, toisinaan jopa pahempi.

Ehkä tää on kuitenkin homman ydin,
myös teologiassa.

Kuka minä olen? Nalle-teologi, light-teologi, itseään häpeävä teologi, ylpeä teologi, ylihumaani teologi...teologiaton teologi? Opiskelen käytännöllistä teologiaa, joten opiskelenko teologiaa ollenkaan vai opiskelenko sittenkin teologian kruunua? Tänään kerroin olevani light-teologi - kevyttä purtavaa akateemisuuden sijasta matalammalla teologiylpeydellä. 

Olen teologi, jota kiinnostavat ihmiset, Jumala ja ihmisten suhteet toisiinsa ja Jumalaan enemmän kuin oppirakenteet, pilkun viilailu ja alkukielen aikamuodot. Ehkä se on light-teologiaa tai nalle-teologiaa, tai sittenkin kokemukset vieraudesta omiensa joukossa pakottavat minut vain määrittelemään itseni jollain tavalla.

Mitä onnellisuus on?

Sydäntä kouraiseva kysymys vessan ovessa.

Naistenvessojen seinät ovat jo vuosikaudet täyttyneet monenlaisista viesteistä: vannotaan rakkautta, huudetaan elämälle, riimitellään pikkunokkelia tarinoita - niin, tai pohditaan syviä kysymyksiä. Tänään huomasin yliopistolla eräässä perimmäisistä vessakopeista haastavan viestin: "mitä onnellisuus on?" Olisin halunnut vastata jotain. En kuitenkaan kuulu vessakirjailijoiden jaloon lajiin... kirjoittelen mielummin tänne blogini seinälle ajatuksiani.

Niin, ja mitä minä olisin edes kyselijälle vastannut? "Jaa-a, enpä tiedä..." Vai olisinko sittenkin pohdiskellut asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Luetellut: " Ystävyyttä, kauneutta, ymmärrystä, armoa ja onnistumisia." Olenhan minäkin pohtinut onnellisuutta. Ennen kaikkea olen kaipaillut vastauksia kysymykseen, kuinka onnellisuuden voi saavuttaa. Toisinaan minusta tuntuu kuin onnen etsintä olisi ikuista kilpajuoksua, jossa onni juoksee tavoittelijaansa nopeammin aina vain kauemmaksi.

Silti olen myös aavistanut, mitä onni voi olla. Ehkä onnellisuus ei olekaan mielentila, vaan ennen kaikkea asenne. Asenne, joka arvostaa elämää ja pyrkii näkemään, mitä mustan ja valkoisen välissä on. Onni ei piilekään vain suurissa huippuhetkissä, vaan se on läsnä arjen pienuudessa. Olen tuntenut itseni menneen vuoden aikana suunnattoman onnettomaksi, mutta olen myös tavoittanut muutaman hippusen onnellisuutta. Niistä hippusista kai me elämme, minä elän.

Ja arkana hetkenä minäkin hiljaisuudessa hapuilen: mitä onnellisuus on?