Toimistotätin elämää

Tällä hetkellä vietän toimistotätin elämää kesätyöseurakunnassa. Ja koska paljoa en viitsi kirjoitella, tällä kertaa on luvassa kuvia puhelimestani :)

Karkkia meni rippileirillä.

Ristintie-vaellus oli vaikuttava kokemus jälleen kerran.

Ah, mikä auringonlasku ja usvaa ei edes kännykkäkameralla saanut näkymään!

Tähtikappelissa tuikkivat tähdet päivälläkin.

Juhannuksen grilliherkkuja

Utran kirkossa sain yläparvelta seurata vihkimistä.

Suljin 130 kouluun lähtevien kirjettä.

Toisinaan toimistossa on aikaa kokeilla myös uusia lettiviritelmiä.

Utran uimarannalla oli pakko käydä kahlailemassa hikisen
riparioppitunnin jälkeen.

Toimistossa kiinanruusu kukkii. Kauneutta.

ps. Laminointi haisee pahalle, mutta kuvatodisteita ei laminointijutskista nyt ole.

Ripariblogi: Konfirmaatio

Koska konfirmaatio on olennainen osa rippikoulua, ripariblogin viimeinen postaus onkin konfirmaatiosta. Konfirmaation alukuperäinen sana tarkoittaa vahvistamista, loogista eikös vain: kaste ja konfirmaatio liittyvät yhteen. Jeesus on kaste- ja lähetyskäskyssä antanut meille tehtävän kastaa ja opettaa, tehdä kaikki kansat hänen opetuslapsikseen. Kasteessa vanhemmat ja kummit ovat luvanneet kasvattaa lasta kristilliseen uskoon ja he ovat lausuneet lapsen puolesta uskontunnustuksen - ikään kuin heidän uskonsa kannattalee lasta. Kun taas konfirmaatiossa konfirmoitavat nuoret ovat saaneet opetusta uskosta, johon heidät on kastettu, ja ovat valmiita tahtomaan elää kristillisen uskon mukaista elämää sekä lausuvat itse saman uskontunnustuksen, jonka kasteessa kummit ja vanhemmat ovat lausuneet.

Tunsin iloa saadessani katsella nuoria, joiden kanssa vietimme yhteisen viikon, heidän juhlapäivänään. Kauniit ja rohkeat karitsaiset valmiina elämän tuuliin sanomassa tahdon Kristukselle - sitähän he lupaavat konfirmaation kaavan mukaan, toteuttaa elämässään kristillistä uskoa. Tiesivätkö he, mihin suostuivat, tuskin täysin. Minä en ainakaan omana konfirmaatiopäivänäni tiennyt, mihin suostuin, millaiseen elämän virtaan antauduin - tunsin vain valtavaa iloa saadessani konfirmaatiotodistukseni ja onnitteluja ohjaajilta, isosilta ja perheeltäni. Pyörteitä, polkuja ja mutkia on ollut matkallani, mutta on ollut yksi, joka on pysynyt - Taivaan Iskä kantaa, kun suostuu kannettavaksi, yhteinen usko kantaa epäilyksen hetkellä.

Toivotin konfirmoiduille nuorille onnea ja siunausta, mutta ennen kaikkea siunausta he tarvitsevat, me kaikki tarvitsemme. Emme tarvitse sitä, mitä maailma antaa, vaan sitä mitä Taivaan Iskä voi antaa, sitä kaikkein parasta, mikä on enemmän kuin onnea. Toivon, että seurakunta voisi tarjota maaperän, johon on hyvä laittaa juurensa ja antaa aikaa kasvulle, pohdinnoille ja vahvistumiselle. Niin, ja sitä Taivaan Iskän kaikkein parasta, mitä maailma ei anna - siunausta.

Ripariblogi: Jäähyväiset.

Rippilasten kanssa emme vielä jättäneet jäähyväisiä, koska nuoret konfirmoidaan tulevana sunnuntaina. Silloin tapaamme vielä, toki silloin onkin jo puhjennut leirikuplamme.

Kuitenkin tänään jätin jäähyväiset ainakin ensi kesään saakka: minun pienelle karvaiselle leirikaverille. Leirikeskuksen emännällä ja isännällä on muistaakseni neljä cockerspanielia, joista uusin tulokas vei sydämeni. Ihana musta pentu, jonka kanssa kaverustuin erityisesti menneen viikon aikana. Se juoksi ruokalalle mennessäni aina iloisesti vastaan ja kellahti selälleen maahan rapsuteltavaksi. Emäntä kertoi, että pentu on ujompi kuin muut koirat, joten olen otettu, että se tykkäsi minusta.

Pennulle jutteleminen sekä sen rapsuttelu ja silittely toi paljon iloa leiriini, joten oli mulla hiukan haikea olo, kun viimeisen kerran rapsuttelin ja juttelin sille ennen lähtöäni. Ensi kesänä, jos tapaamme, siitä on tullut jo iso vuffe(nyt kutsuin sitä siis pikkuvuffeksi). Sen pentumainen leikkisyys on vain niin ihastuttavaa.

Pikkuvuffen lisäksi tunsin ekaa kertaa myös haikeutta lähtiessäni Hirvijärveltä, pakko kai se on myöntää, että onhan siinä paikassa oma viehätyksensä.

Ripariblogi: Viimeinen ilta

Leirin viimeinen kokonainen päivä alkaa olla jo takana - viikon olemme yhdessä viettäneet näiden nuorten kanssa. Joihinkin olen hiukan tutustunut, mutta suurinta osaa olen vain sivusta vilkuillut ja pohtinut, mitä siellä kuoren alla on. Olemme ohjaajaporukan kesken puhuneet siitä, että olisi voinut olla tarpeellista pitää alkukeskustelu ja loppukeskustelu jokaisen leiriläisen kanssa kahdenkeskisesti. Ehkä sitten ensi vuonna.

Leirillämme on ollut iloa, intoa ja kiinnostusta, mutta myös huolta, surua ja velttoutta. Kuitenkin yhteinen kokemuksemme tästä leiristä yhdistää jokaista täällä olijaa. On ollut hyvä olla leirillä, mutta olen kokenut myös turhautumista niin rippikoululaisia, isosia kuin itseänikin kohtaan. Toisinaan huoli eksyneistä lampaista on painanut mieltä.

Ainut toiveeni tälle leirille oli, ettei kukaan joutuisi lähtemään kesken pois millään kyydillä. Toiveeni ei toteutunut valitettavasti. Olen kuitenkin kiitollinen tästä leiristä ja kohtaamisista täällä, olen tavannut upeita ihmisiä.

Terkkuja laiturin nokassa päivänsä viettäneeltä Anulta...vieläkin keinuttaa, kun oli aikamoiset aallot.

Ripariblogi: huomenna helluntaita.

Viimeistä kertaa tällä leirillä valmistelin saarnaa rippikoululaisten ja isosen kanssa leirijumista varten, aiheena on Helluntai. Saarnamme ei sisällä kuuluisaa sanontaa heiloista, vaan lähinnä siinä puhutaan kielillä ja kansanjoukko ihmettelee, ovatko miehet aivan seonneet tai juovuksissa.

Legotestamentin kuvitusta hiukan blogiin... helluntaiaiheisesti.

Ripariblogi: Keskusteluja

Leireilyssä laiturilla hengaamisen lisäksi parasta ovat satunnaiset keskustelut ihmisten kanssa, mieluiten vaikkapa laiturilla makoillen. Tänään on mulla ollut keskustelujen päivä, useamman kerran olen jo löytänyt itseni pohdiskelemasta monenmoisia teemoja.

Keskustelut ovat olleet laidasta laitaan: Robert Pattinsonista luomiskertomukseen ja kauhukertomuksista rippikoulun pitämisen ruotimiseen, jumalanpalvelusmusiikkiin ja hiljaiseen syksyn saapumiseen. Monenlaisia aiheita, monenlaisia rinnalla tallustelijoita - kivoja uusia tuttavuuksia. Kiehtovia ihmisiä.

Parhaat keskustelut syntyvät yllättävissä paikoissa: pihakiikussa lounaan jälkeen nettiuutisten tarkastelun lomassa, hiihtohississä matkalla Perskatin huipulle valoa kohti tai laiturilla uimavalvonnan sivutuotteena. Tai no, oikeastaan eivät nuo ole yllättäviä paikkoja tai tilanteita, mutta yllättäviä polkuja keskustelut kulkevat toisinaan.

Letkeää musaa kesäillan iloksi, ei luovuteta, vaikka tulis eteen mitä tahansa. :)

Ripariblogi: Vierailuilta

Täällä Kuopiossa on riparit maanantaista maanantaihin, tänään on siis leirin puoliväli ja vierailuilta. Vanhemmat ja läheiset pääsevät hetkeksi kurkistamaan leirielämäämme.

Minä odotan ristiriitaisin tuntein vierailuiltaa: toisaalta on mukavaa nähdä nuoret vanhempiensa kanssa - pääsee kurkistamaan nuorten elämäntodellisuuteen, toisaalta leiri on siinä vaiheessa, että olemme juuri alkaneet tutustua toisiimme ja sitten tulevat kotiväki ja kaverit. Leiri jollain tavalla saattaa taantua vieraiden seurauksena, mikä sitten ilmenee monenlaisena levottomuutena.

Olen miettinyt tänään myös Jeesuksen viimeisiä sanoja ristillä...kuinka paljon ne puhuvatkaan lyhyydessään ja karuudessaan? Huomenna vietämme aamujumiksessa pitkäperjantaita. Haasteena on ikuisuuskysymys - kuinka parisen tuhatta vuotta sitten tapahtunut teloitus vaikuttaa elämäämme edelleen? Ja miten se voisi elää nykynuoren todellisuudessa?

Ripariblogi: Va(r)paat järvessä

Kesällä leireilyssä yksi parhaista puolista on, että voi istuskella laiturilla lämpimänä päivänä ja uittaa varpaita järvessä. Samaan aikaan voi joko paeta ajatuksissaan jonnekin aivan muualle tai sitten tehdä ajatustyötä oppitunteja, hartauksia tai jumalanpalveluksia varten.

Aurinkoisena päivänä laiturilla on mukava  makoilla ja ottaa aurinkoa, toiset ovat saattaneet jopa nukahtaa veden liplatukseen ja laiturin hiljaiseen keinuntaan. Tälläkin leirillä olen makoillut laiturilla ja uitellut jalkojani, niin yksin kuin toisten seurassa.

Niin lämmin ei vielä kuitenkaan ole ollut, että olisin keskellä päivää uskaltautunut järveen uimaan, mutta katsellaan sää tilanteen kehittymistä. Ilta-Sanomat lupailivat tälle päivälle hellettä, muttä lähinnä tuo helle taitaa olla etelässä... täällä on ehkä reilut parikymmentä astetta lämmintä, joten vielä ei ole kovinkaan kuuma.

Ripariblogi: Kuka meistä on tyhmä?

Riparilla sattuu ja tapahtuu: osa nuorista on kuin pikku enkeleitä, kun taas osa muistuttaa enemmänkin eksyneitä lampaita. Tänä kesänä on ripareillani tapahtunut enemmän kuin aiempina kesinä, ennen tätä leiriä toivoin mielessäni, että tällä leirillä tapahtuisi enemmän kivoja juttuja kuin sattuisi typeryyksiä - vielä ei voi tietää, mitä leirimme tuo tullessaan, mutta jonkinlaista esimakua olemme jo saaneet. Maku ei ollut vaahtokarkin, salmiakin, eikä edes appelsiinin...

Lähes joka leirillä joku tai jotkut tekevät töllöntöitä ja päätyyvät ohjaajien puhutteluun. Joku kynäniekka voisi julkaista rippikoululaisten kootut selitykset teoksen, johon joka vuosi voisi valmistua uusia lisävihkosia. Niin, toisinaan selitykset ovat mitä kekseliäimpiä, on annettu mielikuvituksen laukata lujaa. Sellaiset selitykset ovat aikamoista hupia kuunnella, siis siellä pinnan alla ja pokan takana voi naureskella kekseliäisyydelle - sitähän ei rippilapsille tietenkään kerrota. Mutta sitten on niitä, keille kekseliäisyys ei ole se vahvin laji: "niin, ihan huvikseen kävin metsässä", "en tehny mittään siellä", "kävinpähän vaan..." Olisi edes keksinyt tarinan koulun kasviosta tai kukkien ihastelusta tai lintubongailusta... jotain hupia tähänkin elämään. Jos pitää tonttuilla, niin tekisi edes tyylillä, kun jää kiinni - vai mitäpä olette mieltä arvon kollegat ja kanssaihmiset?

Toki rehellisyys on arvokasta ja loppujen lopuksi tulee kertoa totuus tekosistaan, mutta ehkä pientä tahatonta  huvittelua voisi kaivata sen sijaan, että seisoskellaan puskissa olevinaan huomaamattomina ja kiinni jäätyä leikitään, ettei ole tehty mitään, vaikka käry haisee pitkälle. Tosin onhan sekin jo koomista katsella teini-ikäistä puskan takana, kun hän luulee, etteivät aikuiset huomaa.

Ja sitten Kaemolta biisi tiestä, jonka moni mutkille kävelee...

Ripariblogi

Sain eilen idean, että kirjoittaisin mun kesän viimeiseltä riparilta blogia...ideana kiva, mutta katsellaan, kuinka käy viikon mittaan - ehdinkö irroittautua koneen äärelle kirjoittelemaan ja pohtimaan päivääni. Lupaan yrittää.

Tänään alkoi siis Hirvijärvellä H8-ripari: näille nuorille ainutkertainen oma ripari, mulle ties kuinka mones(ollaan menty yli kymmenen, veikkaisin 15 ja 20 väliltä jotain). Silti tämä ripari on myös mulle ainutkertainen, meidät on viskattu tänne viikoksi elelemään yhdessä ja oppimaan jotain Jumalasta, toisista ihmisistä ja itsestämme - jännä siis nähdä, millainen soppa syntyy.

Leirin ensimmäinen oppitunti on jo pidetty: aiheena oli Raamattu - The Iso Kirja, aikaa oli tunti opettaa Raamatusta olennainen ja viime kesästä poiketen aikaa tuntui olevan liian vähän(viime kesänä aikaa oli 3x45 min). Muistelimme, mitä muistamme Raamatusta eli henkilöitä, paikkoja ja tapahtumia, sekä pohdimme, mitä tuo paksu kirja(sto) oikein sisältääkään ja miten sitä luetaan.

Innolla odottelen tulevia päiviä.
Valitse itse sopiva vaihtoehto:
Nyt tää kesä- a) orja, b) leirikone vai c) teologi säntää iltaiselle palalle. MUIH!

ps. tää soi päässä...

Miniseurakunta korvessa

Olen lähdössä kesän toiselle riparille, edellisen leirin päättymisestä on viikko ja nyt taas uutta putkeen vain uusien nuorten kanssa. Tänä kesänä työvuorolistassani lukee kolme riparia, niiden konfirmaatiot ja yhdet kesäseurat jossainpäin Kuopiota - olen lähinnä siis leirityöläinen. Kesän ensimmäinen leirini oli monella tavalla vaikuttava: lukuisia keskusteluja, opettamisen opettelua, itsensä voittamista pienissä ja isommissakin jutuissa...

Kuitenkin leiri sai minut pohtimaan erityisesti, millaisen kuvan ja kokemuksen haluan rippilapsilleni välittää seurakunnasta. Riparilla olevia karitsaisia, isosia ja ohjaajia voisi ajatella miniseurakuntana: joukkoon mahtuu monenlaista tallustelijaa ja kyselijää aivan niin kuin seurakunnassa yleensäkin. Toiset tulevat paremmin toimeen keskenään kuin toiset, pääsemme opettelemaan lähimmäisyyttä aidoimmillaan - toimeen pitää tulla, vaikkei olisikaan aina samaa mieltä kaikesta. Perinteisesti tyttölapset heräävät kamalan aikaisin laittelemaan sotamaalauksiaan kuntoon, kehittelevät draamaa keskenään ja lähettelevät merkitseviä katseita toisilleen, kun taas pojat suihkuttelevat sitä-tiettyä-hajustetta toistensa huoneisiin, piereskelevät kilpaa ja tietenkin kilpailevat tiettyjen tyttöjen huomiosta. Niinhän me aikuisetkin toisinaan, mutta maailmamme ei ole enää samanlainen kuin nuorena - olemme menettäneet osan kiihkeydestämme ja ainakin toivottavasti havaitsemme, etteivät asiat ole joko-tai, vaan enemmän sekä-että. Mielenkiintoisinta ripariseurakunnassa on, että meidät on viskattu yhteen ikään kuin kokeena, millainen sinfonia, tanssibiisi, jytä, rockballadi tai mitä-ikinä-musaa näistä soittimista tulee.

Millaisen kuvan näille nuorille sitten haluaisin välittää seurakunnasta? Voisin kertoa kannustavasta yhteisöstä, jossa kaikki kukat saavat kukkia ja jokainen voi loistaa omilla lahjoillaan. Haluaisin välittää tunnetta turvasatamasta, jonne rantautua levähtämään myrskyjen aikaan, ja joka tarjoaa ankkurin lailla jotain, millä kiinnittyä kestävään pohjaan. Voisin tarjota Jeesus-laastaria tai -teippiä, joka korjaa kaikki haavat ja hajonneet paikat valtavalla rakkaudella. Mutta silloin en puhuisi todellisuudesta, vaan unelmasta, josta voimme ammentaa murusia hetkittäin...seurakunta koostuu syntisistä, mutta armahdetuista ihmisistä. Valitettavasti se voi tarjotakin laastarin sijaan veistä aukomaan haavoja, toisinaan turvasatamaankin pääsevät hyökyaallot, eivätkä kaikki kukat saa kukkia vapaasti ja kateelliset ihmiset yrittävätkin himmentää loistetta kannustamisen sijasta. Seurakunta yhteisönä ei ole vain auvoista iloa, onnea ja hyvän jakamista, vaan ihmisyyden raadollisuus näyttäytyy myös uskovien joukossa.

Silti seurakunta edustaa minulle toivoa siitä kaikesta hyvästä, mitä Kristuksen ruumis voi saada aikaan - me olemme Kristuksen ruumis ja siksi yhtä. Ehkä keskitynkin olemaan omana itsenäni hyvine ja huonoine puolineni käyntikorttina seurakuntaan, ja kannustan lähelläni olevia elämään rohkeasti sekä luottamaan Herran huolenpitoon. JA olemaan osa minulle rakasta yhteisöä - niin paikallisesti kotona kuin maailmanlaajuisestikin.

Tämä blogaus on osa haastetta, jossa kirjoitamme opiskelukavereiden kanssa yhdessä sovitusta aiheesta kukin omasta näkökulmastamme. Joten käypä kattelemassa, kuinka teologiset toverit ovat pohdiskelleet blogeissaan seurakuntaa.

heidikatariina

Webtuaginta

keskellä, piilossa, välissä

Teologinen tuoppi

Juomanlaskijan teologiaa

Japen nurkka

Välimerkityksiä

Lasketteluriparilla

Olin riparilla viime viikon, sain siis viikon talviloman opiskelusta ihan extempore, mikä oli mukavaa. Sain tietää lähteväni leirille vasta muutama päivä ennen lähtöä. Nyt sitten muutama kohokohta leiristä.

Laskettelu. Mie en ollut aiemmin lasketellut, joten päädyin nuorisopastorimme hiihtokouluun ja opin kuin opinkin laskettelun salojen alkeet. Eka päivä oli tuskaa ja jalkani menivät ihan tukkoon, mutta toisena laskettelupäivänä homma alkoikin jo sujua paremmin, enkä enää lennellyt ihan jokaisessa kaarteessa. Mie taidan tykätä laskettelusta, vaikken olekaan vielä kamalan hyvä. Iso KIITOS siis parhaalle hiihdonopettajalleni ikinä!

Iltaohjelmat. Nautin iltaohjelmista valtavasti, jokaiselle illalle oli oma teemansa, jonka mukaan oli leikit valittu ja myös vanhat tutut monikäyttöleikit sovellettu. Muun muassa Martin Lönnebon rukoushelmistä saimme viimeisen illan iltaohjelmaan rungon, mikä oli valtavan hienoa - upeita sovelluksia ja leirin erikoispiirteitä saatu kivasti mukaan.

Porukka. Meidän ohjaajaporukka oli aivan loistava, viihdyimme hyvin yhdessä ja meillä oli kivaa. Pystyimme jakamaan varsin avoimesti ajatuksiamme, tunteitamme ja kokemuksiamme keskenämme. Huumorimme kohosi aivan omiin ulottuvuuksiin saakka. Taattuja vitsailun aiheita olivat kuvitteellinen vihreällä rinnekarttaan merkitty ekorinne(sellaista ei siis Vuokatissa ollut oikeasti), joka olisi yhtä puskaa ja metsää ja jossa hirvet käyskentelisivät, lisäksi kamikaze-lapset rinteessä aiheuttivat paljon nauruntyrskähdyksiä. Loppuleiristä meitä saattoi naurattaa vaikkapa valkoinen tiiliseinä, taisimme olla väsyneitä... Loppuleiristä meidän sketsimme ja "hyvät" juttumme melkein alkoivat naurattaa leiriläisiäkin. :D

Ripa's kuppila. Ripa ansaitsee oman erityisen maininnan, koska se oli laskettelumme pelastus. Kyseinen kahvila sijaitsi siis hiukan Vuokatin rinteiden huipulta alaspäin ja sieltä sai hyvää kaakaota, vohveleita, pasteijoita ja munkkeja. Lisäksi siellä soi rento musiikki ja se oli tunnelmaltaan idyllinen, koska seinillä oli vanhoja valokuvia ja lasten tekemiä diplomeja. Kiva hengähdyspaikka laskemisen välissä. :)

Lopuksi yksi biisirakkaus, vaikka tää versio onkin aika lälly :D