Ripariblogi: Konfirmaatio

Koska konfirmaatio on olennainen osa rippikoulua, ripariblogin viimeinen postaus onkin konfirmaatiosta. Konfirmaation alukuperäinen sana tarkoittaa vahvistamista, loogista eikös vain: kaste ja konfirmaatio liittyvät yhteen. Jeesus on kaste- ja lähetyskäskyssä antanut meille tehtävän kastaa ja opettaa, tehdä kaikki kansat hänen opetuslapsikseen. Kasteessa vanhemmat ja kummit ovat luvanneet kasvattaa lasta kristilliseen uskoon ja he ovat lausuneet lapsen puolesta uskontunnustuksen - ikään kuin heidän uskonsa kannattalee lasta. Kun taas konfirmaatiossa konfirmoitavat nuoret ovat saaneet opetusta uskosta, johon heidät on kastettu, ja ovat valmiita tahtomaan elää kristillisen uskon mukaista elämää sekä lausuvat itse saman uskontunnustuksen, jonka kasteessa kummit ja vanhemmat ovat lausuneet.

Tunsin iloa saadessani katsella nuoria, joiden kanssa vietimme yhteisen viikon, heidän juhlapäivänään. Kauniit ja rohkeat karitsaiset valmiina elämän tuuliin sanomassa tahdon Kristukselle - sitähän he lupaavat konfirmaation kaavan mukaan, toteuttaa elämässään kristillistä uskoa. Tiesivätkö he, mihin suostuivat, tuskin täysin. Minä en ainakaan omana konfirmaatiopäivänäni tiennyt, mihin suostuin, millaiseen elämän virtaan antauduin - tunsin vain valtavaa iloa saadessani konfirmaatiotodistukseni ja onnitteluja ohjaajilta, isosilta ja perheeltäni. Pyörteitä, polkuja ja mutkia on ollut matkallani, mutta on ollut yksi, joka on pysynyt - Taivaan Iskä kantaa, kun suostuu kannettavaksi, yhteinen usko kantaa epäilyksen hetkellä.

Toivotin konfirmoiduille nuorille onnea ja siunausta, mutta ennen kaikkea siunausta he tarvitsevat, me kaikki tarvitsemme. Emme tarvitse sitä, mitä maailma antaa, vaan sitä mitä Taivaan Iskä voi antaa, sitä kaikkein parasta, mikä on enemmän kuin onnea. Toivon, että seurakunta voisi tarjota maaperän, johon on hyvä laittaa juurensa ja antaa aikaa kasvulle, pohdinnoille ja vahvistumiselle. Niin, ja sitä Taivaan Iskän kaikkein parasta, mitä maailma ei anna - siunausta.