MUKSIS.

Kävin tänään luistelemassa. Ulkona oli niin kaunista: lähes pilvetön taivas, auringonpaiste ja kimaltava hanki. Heti verhot avattuani päätin, että menen tänään ulkoilemaan joko yksin tai jonkun kanssa. Menin nappikuulokkeiden kanssa.


Edellisestä kerrasta olikin jo ehtinyt kulua vuosi, joten varsin haparoivaa oli luisteluni. Koko noin tunnin luistelun aikana kaaduin kaksi kertaa, mutta sain myös kokea, kuinka tuuli humisi korvissa kenttää kiertäessäni ja pää meni sekaisin piruetin yrityksistä - hauskaa. Ensimmäisen kerran kaaduin, kun luistelin takaperin, ja toisella kerralla jarrutin liian äkisti.


Vaikka molemmilla kerroilla kaatuessani takamukseen sattuikin ikävästi, silti sisukkaasti nousin pystyyn ja jatkoin luistelua. Niin kai se on elämässäkin, kolhuista huolimatta on vain yritettävä jatkaa eteenpäin, ei ehkä aluksi samalla vauhdilla kuin aiemmin, mutta liikkua kuitenkin johonkin suuntaan. Siinä on ihan tarpeeksi tavoitetta elämään - pitää pää pystyssä, vaikka kaatuisi.

Tämä biisi oli soittolistallani ulkoilun aikana.

Unelmoija.

Tämä on mun kännykän herätysäänenä, vaihdoin tämän perustilulilun tilalle, että jaksaisin paremmin herätä. Ihan hyvä aloitus päivälle, vaikka hiukan haavelliset sanathan tässä on. Jotain totuuden hiventä kuitenkin on, että meidän tulisi uskoa unelmiimme, eikä antaa kenenkään lannistaa. Meillä on lupa etsiä rohkeasti uusia asioita ja elää täysillä. Kunpa siihen pystyisi: ei antaisi kenenkään lannistaa unelmointia - varsinkaan oman sisäisen ankeuttajan.

Tärkeä juttu.

Viime viikolla minua haastateltiin valosta ja pimeydestä. Juttu ilmestyy uusimmassa Kirkkotiessä (kai keskiviikkona?) ArkiWeisu -sarjassa. Se juttu on mulle tärkeä, koska puhuin vakavasta asiasta, mun kokemani pimeästä. MUTTA puhuin myös valosta, miten pimeyteen tuli valoa.

Mietin ennen haastattelua, millaisesta pimeydestä haluaisin puhua. Päätin, että ehkä nyt on aika puhua tuosta osasta minun kokemaani pimeyttä. Vakavista ja vaikeista aiheista ei ole helppo puhua, varsinkaan jos ne ovat koskettaneet omaa elämää. Tuoreista asioista ei edes kannata alkaa "julkisesti" puhua, koska se voi olla liian rankkaa itselle.

Lue keskiviikkona Kirkkotiestä, millaisesta pimeydestä ja valosta minä puhuin.

Pimennossa.

Tänään olen ollut kännykkäpimennossa. Dna päätti pistää liittymäni kiinni, ei vain ilmoittanut mulle etukäteen. Istuinkin sitten lähes tunnin dna-kaupassa, kun yrittivät selvittää, mistä on kysymys. Ilmeisesti ei ollut onnistunut liittymän vaihtaminen minun hallintaani.


Ihmeellisen hyvin olen kuitenkin selvinnyt tänään, vaikken olekaan saanut keneenkään puhelimitse yhteyttä enkä itsekään ole ollut tavoitettavissa. Tosin on mulla ollut orpo olo, kun olen tottunut olemaan tavoitettavissa ja viime kuukausina myös surfailemaan puhelimella netissä. Ehkäpä tällainen pakotettu tauko tekee ihan hyvää, antaa perspektiiviä taas.


Maailma ei taida sittenkään kaatua ilman kännykkää, mutta helpompaa elämä on tekniikan kanssa - tai ainakin viihdyttävämpää. Tottumuskysymys tämäkin.


Toivon kuitenkin, että liittymäni toimisi jo huomenna.

Kasvot.

Tämä biisi kosketti mua silloin, kun The Rainin Ellipsis ilmestyi. Vuosi oli ehkä 2006, Rantakylän kirkossa olin kavereiden kanssa kyseisen bändin keikalla ja keikan jälkeen ostin levyn. Suurin osa biiseistä tuli kuunneltua lähes puhki, osasin silloin sanat ja olin ihan fiiliksissä.

Olen huomannut, että monet ihmiset ovat enemmän tai vähemmän rikki, puhki, poikki...hieman hakusessa, kuka oikein on ja mistä tulee. Minä ainakin olen ollut ja olen edelleenkin. Teemme paljon asioita, joita ei pitäisi. Olemme julmia toisille ja itsellemme, ja meille ollaan julmia. Unohdamme juuremme ja turvapaikkamme, etsimme maailmasta viisautta, hylkäämme Luojamme hulluutena.


MUTTA voimme silti luottaa, ettei Jumala hylkää meitä. Hän näkee meidät Poikansa pelastustyön tähden kauniina, puhtaina, viattomina. Hän ottaa uupuneet syliinsä, johdattaa eksyneet kotiin ja pyyhkii kaikki kyyneleet. Jumala rakastaa meitä, vaikka emme ansaitsisikaan hänen rakkauttaan. 


Kasvot on valtavan kaunis ja koskettava biisi. Mie tykkäsin silloin joskus ja tykkään edelleen.

Kalenterijuttuja.

Uusi kalenteri on ikään kuin uusi alku. Jos ei muuten, ainakin se yleensä on erilainen kuin edellinen. 
Ostin joulukuussa uuden kalenterin. Se on tavallinen musta, jossa on hyvä viikkonäkymä ja kivasti tilaa muistiinpanoille. (Niille, jotka ajattelevat, että saahan ylioppilaskunnalta myös ilmaisen kalenterin: yo-kunnan kalenteri on liian pieni, koska haluan A4 papereiden mahtuvan kalenterini väliin taitettuina.) Perusmustasta on helppo kuitenkin luoda oman näköinen vähän fiksailemalla.

Tänään oli vuorossa kalenterini kansien tuunausta, tai oikeastaan ehdin tuunata vain etukannen, joten takakansi jää myöhemmäksi. Leikkelin lehdistä kivoja kuvia ja otsikoita, joista valitsin kanteen päätyneet. Ennen tuunailua olin kirjoittanut kanteen sanoja, ne rakentuivat alunperin kolmen sanan ympärille: "Usko. Elä. Unelmoi." Nykyisessä kannessa lukee: "Usko, Elä, Rakasta", koska unelmoi-sanaan ei ollut kaikkia kirjaimia näppäiminä. 

Varsin kiva tuosta tuli, vaikka itse sanonkin.

Aktiivinen elämä?

Olin tänään nuorten illassa avustajana, kävijöitä vain ei ollut paljoa. Koko syksyn kestänyt kävijäkato vain jatkuu illoissa, tänään rippikoululaisten, Timon ja meidän kahden avustajan lisäksi oli vain yksi kävijä. Mua harmittaa, kun Dellu ja Timo ovat kehitelleet vaikka ja mitä kivaa juttua, ja sitten porukkaa ei tulekaan paikalle. 

Sillon, kun mie olin ysillä ja lukiossa, meillä oli isoskavereiden kanssa tapana kokoontua seukkarille nuorten iltaan hengailemaan. Ja jos oli tullut paljon läksyjä, otettiin läksyt mukaan ja tehtiin ne yhdessä...tai no, lusmuiltiin porukalla. Miut toi seurakuntaan kavereiden seura ja tyhjä kolo sydämessä, jota mie lähdin täyttämään, siinä seurassa oli aika kivaa ja turvallista kasvaa.

Kertopa, mitä sie teet tiistai ja torstai iltaisin? Onko kiireinen elämä? Monta rautaa tulessa? Onko seurakuntajutut IN vai OUT?

Ja sitten musaa vielä. The Rain oli silloin joskus parhautta, mutta on se edelleen.

Siunausta.

Tänään meidän seurakuntamme kautensa aloittavat luottamushenkilöt siunattiin tehtävään. Siinä me seisoimme Joensuun kirkon etummaisimmissa penkeissä, kun kirkkoherra siunasi meidät tehtäväämme ja päälle kuoro lauloi Sinua siunata tahdon. Messun jälkeen jatkoimme seurakuntakeskukseen kirkkokahville(teelle) ja tutustumaan hiemaan toisiimme ja seurakunnan viranhaltijoihin. Varsin rento meininki oli ainakin tänään, katsotaan uudelleen, kunhan pääsemme tositoimiin.


Minusta on lohdullista, että meidät siunattiin tehtäväämme, meidän ei siis tarvitse hoitaa luottamustehtäväämme vain omassa voimassamme. Koko seurakunta oli rukoilemassa meidän puolestamme, että meillä olisi voimia ja viisautta hoitaa meille annettua tehtäväämme huolella. Jumala siis minua auttakoon tässä tehtävässäni.


Tässä tehtävässä tarvitsen myös vahvaa tukijoukkoa, joka ideoi minun kanssani, millaisia asioita minun tulee ajaa eteenpäin. En ole edustamassa seurakuntaneuvostossa vain itseäni, vaan kaikkia äänestäjiäni. Kohta ruvetaan tositoimiin. Mie oon innoissani!

Mun loppiainen.

En ole saanut aikaan ihmettä, en ole odottanutkaan ihmettä. Söin talon, sen päällä oli hedelmäkarkkeja ja tomusokeria - toinen jouluna saamistani piparkakkutaloista odottaa vielä hetkeään hyllyn päällä. Talon syöminen on ehkä tämän päivän saavutus, tai ehkä pari puolivirallista sähköpostia... Noiden lisäksi katsoinkin vain amerikkalaisia teinisarjoja musiikkikanavalta, aivotonta hömppää, mutta koukuttavaa sellaista.


Miksi vietämme loppiaista? Muistelemmeko idän tietäjiä tai kaukaisia kuninkaita, jotka olivat lähteneet seuraamaan tähteä löytääkseen suuren kuninkaan ja tullakseen kunnioittamaan tätä? Seuraammeko ja kunnioitammeko tietäjien lailla johtotähteämme, Kristusta? Sitä kai meidän ainakin olisi pitänyt miettiä tänään, jos ajattelee loppiaisen kristillistä merkitystä. 

En tiedä, liittyykö biisi mitenkään aiheeseen, mutta hyvä biisi se ainakin on.

Loistavaa Uutta Vuotta 2011!

 Tästä vuodesta tulee hyvä vuosi. Päätimme niin erään ystäväni kanssa muutama päivä sitten, kun mietimme mennyttä vuotta. Joihinkin asioihin, mitä tapahtuu elämässämme, emme voi vaikuttaa, mutta omaan asenteeseemme voimme. Voimme aina uskoa parempaan, pyytää apua ja voimaa Taivaan Iskältä elämäämme.


Tämä biisi on upea löytö viime vuoden puolelta, mutta kuvaa hyvin tätä alkavaa vuotta. Meidän ei tarvitse olla hiljaa, näkymättömiä ja elää pelossa - voimme elää rohkeasti toinen toisemme kanssa. Yhdessä selviämme kaikista haasteista.