Olen lähes koko opiskeluaikani miettinyt, millainen teologi haluan olla ja olen. Joskus, kun on nuorten aikuisten kokoontumisissa pitänyt esitellä itsensä, olen pilke silmäkulmassa kertonut olevani teologianopiskelija ja häpeäväni sitä. Vähän kuin AA-kerhossa: "Hei, olen Anu ja opiskelen teologiaa..." Opiskelun alkuvaiheessa olin kovin tietoinen ja ehkä hieman ylpeäkin siitä, että opiskelen teologiaa. Sitten tapahtui elämä ja suhteeni opiskeluun muuttui: opiskelusta tuli vain väline päästä tavoitteeseen. Teologia ei ole minulle enää merkityksellistä vain teologian itsensä vuoksi.
Opiskelen teologiaa, koska haluan papiksi. Olen täällä viidettä vuotta: pelkään epäonnistuvani haaveessani valmistua papiksi; koen vierautta "omieni", teologien, joukossa; en korosta oppineisuutta; kiintopisteeni on ennen kaikkea elämässä; haluan puhua Jumalasta, kertoa siitä ydinsanomasta - armosta. Teologi on kuka tahansa. Teologi ei ole Jumalasta seuraava, eikä edes sitäseuraava. Teologi on Jumalan orja ja ihmisten palvelija. Teologi ei ole pyhempi, toisinaan jopa pahempi.
 |
| Ehkä tää on kuitenkin homman ydin, myös teologiassa. |
Kuka minä olen? Nalle-teologi, light-teologi, itseään häpeävä teologi, ylpeä teologi, ylihumaani teologi...teologiaton teologi? Opiskelen käytännöllistä teologiaa, joten opiskelenko teologiaa ollenkaan vai opiskelenko sittenkin teologian kruunua? Tänään kerroin olevani light-teologi - kevyttä purtavaa akateemisuuden sijasta matalammalla teologiylpeydellä.
Olen teologi, jota kiinnostavat ihmiset, Jumala ja ihmisten suhteet toisiinsa ja Jumalaan enemmän kuin oppirakenteet, pilkun viilailu ja alkukielen aikamuodot. Ehkä se on light-teologiaa tai nalle-teologiaa, tai sittenkin kokemukset vieraudesta omiensa joukossa pakottavat minut vain määrittelemään itseni jollain tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti