Oon pyrkinyt välttämään liian pitkiä postauksia, mutta nyt innostuin kertoilemaan enemmän. Jos et jaksa lukea kaikkea, hyppää loppuun ja kuuntele tän päivän biisi :). Lisäksi haluun viel muistuttaa, että tää on vaan mun kokemus, eikä siis ole mikään ainut oikea mielipide ja kokemus.
Mie, joka oon hiukan ennakkoluuloinen ja umpiluterilaiseksi muotoutunut, olin juontamassa ekumeenisessa nuorten illassa. Ohjelmassa oli laulua: punaisen veisukirjan biisejä, ortodoksinen laulu ja ylistysbiisejä; puheita, tutustumista, afrikkalaista tanssia...ja lopuksi tietenkin iltapalaa. Tilaisuudessa kerättiin kolehti nuorisopsykiatrian poliklinikalle nuorten virkistystoimintaan eli hyvään tarkoitukseen meni kolehdin tuotto.
Mulla oli oikeestaan aika kivaa siellä, joten olen iloinen, että Sanna pyysi mua sinne toiseksi juontajaksi helluntailaistaustaisen pojan kaveriksi. Ilman juontohommaa en olisi sinne lähtenyt, koska mua jossain määrin ahdistaa/on ahdistanut vapaiden suuntien voimakas julistus, ylistämisen korostaminen ja kielilläpuhuminen. Ei siksi, että mulla ei olisi kokemusta vapaista suunnista, vaan koska olen viettänyt osan lapsuudestani juurikin sellaisessa uskonnollisessa yhteisössä.
Silloin, kun olin noin 5-6 -vuotias Joensuussa oli karismaattista liikehdintää juuri vapaakirkon ja myöhemmin cityseurakunnan piirissä, joissa molemmissa vanhempani, erityisesti äitini kävi. Muistan, että näitä kokouksia leimasi vahvasti ylistys seisaaltaan ja muunlainen liikehdintä laulujen aikana, rukoillessa kielilläpuhuminen ja kaatumiset sekä voimakas julistus. Olin siis alkuaikoina ehkä suunnilleen Anu viis vee, ja leikimme kokouksissa kavereiden kanssa, että rukoilemme ja sitten kaadumme. Viatonta.
Myöhemmin mua alkoi ahdistaa kaikenlainen uskonnollisuus, Jeesus ei todellakaan ollut mun kaveri ja uskovat ihmiset alkoivat tuntua tiukkiksilta. Olin saanut kunnollisen annoksen innokkaita ja omalla tavallaan hyvää tarkoittavia sukulaistätejä... Ala-asteen lopulla olimme irtaantuneet vapaista suunnista, rukoilin iltarukouksen, koska se tuntui turvalliselta, muttei ehkä merkinnyt paljoa muuta. Vasta riparilla mie aloin kiinnostua uudelleen uskonnollisuudesta ja Jumalasta, luterilaisuus tuntui vapauttavan avaralta ja Jumala armolliselta. En halunnut ristiä rippilahjaksi, koska se olisi merkinnyt uskomista, enkä ollut siihen silloin valmis.
Tänään tai siis eilisen vuorokauden puolella mie laajensin taas tajuntaani, koska vapaat suunnat ovat mulle olleet aika kipeä muisto lapsuudesta. En saanut allergiaa ylistysbiiseistä tai takanani istuvista nuorista naisista, jotka puhuivat rukouksen aikaan kielillä. Lisäksi pystyin kuuntelemaan cityseurakunnan pastoria, vaikka hän tavallaan oli myös haamu menneestä. Olen kasvanut, eikä siis karismaattisen menneisyyteni kanssa työskentely ole ollut turhaa.
MULLA OLI KIVAA TÄNÄÄN!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti