Äitienpäivä on mulle tänä vuonna kirpeän suloinen, viime vuonna en tainnut edes osata kirjoittaa tuntemuksiani sanoiksi. Eilen tuli täyteen äidin kuolemasta vuosi ja seitsemän kuukautta, se tekee kipeää edelleen, vaikka kipu onkin matkan varrella muuttunut monella tavalla.
Aamulla ennen messuun lähtemistä katsoin mustian nyrkkeilykengän tyyppisiä kenkiäni ja purskahdin itkuun, koska tajusin, ettei äiti enää soita mulle ja kerro, että on löytänyt mulle kivat kengät. Äiti teki kivoja löytöjä mulle kirppareilta ja kauppojen alennusmyynneistä, mua surettaa, etten voi iloita yhdessä äidin kanssa kivoista löydöistä. On toki isompiakin asioita, kuin kenkälöydöt, mutta se on tässä hetkessä konkreettinen asia, josta olen luopunut.
Kävin messun jälkeen äidin siskon kanssa kukkatalosta ostamassa kukan äidin haudalle, mietin kukkaa penkkiin ujuttaessani, ettei varmaan kovinkaan moni 23-vuotias vie äitienpäivänä kukkia äitinsä haudalle. Kukkatalossa myyjä kysyi, laitettaisiko kukkaruukku foliopaperiin - jouduin sanomaan, ettei tarvitse, koska turhaahan se olisi maahan menevää kukkaruukkua laittaa koristepaperiin. Aika surullista.
Kuitenkin iloitsen siitä, että sain tutustua äitiini ja viettää hänen kanssaan reilut 21 vuotta elämästäni. Tiedän, että äitini oli rakastava, lempeä, huumorintajuinen, pikkuisen höpsö, lämmin, ihana, huolehtivainen, rohkea - mun maailman paras supersankariäiti. Jonkin aikaa ennen kuolemaansa hän pyysi siskoaan ja yhtä isäni siskoista pitämään minusta huolta sitten, kun häntä ei enää olisi.
Minun äitini oli ainutlaatuinen nainen, niin valtavan rakas minulle, että sydämeni rutistuu ikävästä. Tänään hymyni takana ovat virranneet kyyneleet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti