Itsenäisyys on päämäärä ja tavoite monessa mittakaavassa: ihmiset taistelevat oman maansa itsenäisyyden puolesta, ihmiset taistelevat oman yksityisen itsenäisyytensä puolesta. Itsenäisyys on jotain, minkä puolesta kannattaa taistella - onko se siis taistelua omasta elintilasta? Vapautta ja vastuuta.
Itsenäistyminen tekee kipeää. Rajojen piirtäminen sattuu, olkoon se sitten kartalla tai ihmisiholla. Itsenäistyessä saa tai joutuu luopumaan jostain entisestä: se voi olla odotettua ja kaivattua, mutta luopuminen voi myös olla kipeää. Ehkä itsenäisyys voi olla myös suuret saappaat, joihin kasvetaan.
Itsenäistyminen on prosessi. Irti repäiseminen voi tapahtua hetkessä, mutta useimmiten itsenäistyminen tapahtuu pitemmän ajan kuluessa. Suomi ei itsenäistynyt yhdessä yössä, vaan itsenäisyyden puolesta oli tehty töitä jo pitkään. Itsenäistyminen vie aikaa niin kauan, kunnes palikat ovat suotuisissa asemissa. Ja klik, muistoinaan hiertymiä, itkettyjä öitä, pelkoa ja tietenkin toivoa paremmasta.
Kuitenkin havahdun: Mikä oikeus minulla rauhanajan kasvatilla on puhua Suomen itsenäistymisestä? En minä tiedä Suomen itsenäisyyden todellista hintaa, valehtelisin väittäessäni tietäväni, tuntevani. Olen taistellut, kipuillut, hapuillut vain oman itsenäistymisprosessini.
Kiitos, että olen saanut itsenäistyä itsenäisessä Suomessa. Kiitos sinivalkoisista sävelistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti